Heitin aamulla koiran vanhempieni luokse pariksi päiväksi hoitoon, joten ei tarvitse lähteä metsään rämpimään. Huomenna viimeistään iskee tosin jo halipula, joten pitkiksi ajoiksi en pysty koskaan luovuttamaan hauvaani muiden hoiviin. Koira on varmasti iloinen, se kun suorastaan jumaloi äitiäni (tällä ei ole varmasti mitään tekemistä sen kanssa, että äiti tunkee herkkuja sen naamaan minkä kerkiää).

Työpäivä sujui ongelmitta ja mokauksitta. Huomenna on aikainen herätys. Toivottavasti maltan laskea Potterin käsistäni ihmisten aikoihin, ettei lukeminen veny yömyöhään niin kuin eilen.

Pitäisi taas siivota, mutta kun ei jaksa. Yksin asumisessa on se ihana puoli, että vaikka asunto näyttäisi sikolätiltä niin kukaan ei nalkuta siitä. Voin heittää sukat lattialle ja jättää vesilaseja ympäriinsä ja korjata ne vasta kun itseäni huvittaa. Joskus toivon, etten niin nauttisi yksinelämisestä ja omasta rauhasta. Se voi johtaa siihen, että eräänä päivänä huomaan olevani niin tapoihini kangistunut, että toisen ihmisen hyväksyminen elämääni tuntuu mahdottomalta. Tosin uskon, että aito rakkaus toista kohtaan muuttaisi minua sen verran, etten haluaisikaan enää olla yksin.